maanantai 24. elokuuta 2015

Perhebrunssi ja ajatuksia ystävyydestä

image

Viime viikonloppu oli mahtava.

Kaksi tyttöä meän kymmenen hengen kaveriporukasta lähtee syksyllä vaihtoon Eurooppaan ja yksi meistä taas palasi Suomeen monen kuukauden jälkeen. Päätettiin siksi kokoontua meän kotikaupunkiin eli Rovaniemelle viikonlopuksi - ja oli niin parasta nähdä noita kaikkia, että itkin sunnuntaina vissiin kolmesti, kun porukka lähti taas eri teille.

Lauantaina järjestettiin yhdessä brunssi, jonka äärelle kokoonnuttiin iltapäivällä. Tajuttiin samalla, että me pidettiin tasan vuosi sitten samanlainen perheaamiainen Helsingissä. Silloin suurin osa porukasta sai kuulla isoja, ihania uutisia, sillä Eve halusi kertoa kaikille kasvotusten, että meän porukkaan on tulossa yhdestoista pikku jäsen. Ja siinä sitä nyt oltiin, syömässä vohveleita niin kuin vuosi sitten, mutta nyt mukana oli myös Otto-vauva :) Tuo on kyllä yksi parhaista asioista bloggaamisessa: se, että tänne postauksiin on kätkeytynyt ihan mahdoton määrä muistoja ja hetkiä, joista ei ilman blogia tulisi kirjoitettua.

image imageimageimage

Koko viikonlopun aikana näin yhtä lukuunottamatta kaikkia meän porukan tytöistä, mikä on tosi harvinaista nykyään. Oulu-tyttöjen kanssa nyt onneksi tulee hengailtua joka viikko, ja oon kiitollinen siitä, että täällä Oulussa asuu kuitenkin kuusi henkeä kymmenestä. En tiiä, osaanko edes selittää, mikä meän porukassa on se juttu. Se, minkä takia nuo tytöt on mulle eräänlainen perhe, yksi mun elämän tukiverkoista. Yksi merkittävä tekijä on tietenkin se, että noiden kanssa on tullut vietettyä aikaa lähemmäs vuosikymmenen verran - osan kanssa vähemmän aikaa, yhden kanssa vielä kauemmin. Lisäksi mie rakastan sitä, miten tyttöjen kanssa voi sekä nauraa että itkeä. Voi juhlia, tanssia, bilettää aamuun asti, ja kuitenkin voi myös puhua mistä tahansa, jakaa omat pelot ja surut ja kokemukset ja olla samalla varma, että muut haluaa kuulla kaikesta. Sillä niinhän miekin haluan, olla tukena jokaiselle yhdeksälle ja lohduttaa, jos jotain sattuu. Nyt kun pysähtyy miettimään, tajuaa taas, kuinka hyvin sitä loppujen lopuksi tunteekaan nuo yhdeksän ihmistä. Hyvät ja huonot puolet, jokaisen naurun, unelmat, huumorintajun ja pikku nippelitietoa lempikarkeista pelkoihin ja vaatetyyliin.

Yksi tärkeä asia on myös se, kuinka samanlaisia me ollaan tietyllä tavalla, ja miten toisaalta se jokaisen oma persoona saa korostua porukassa. Musta tuntuu, että oon vuosien varrella oppinut jotain jokaiselta tytöltä, ja jokaisella on se omanlainen energia, joka tarttuu. Netan poikaystävä nauroi viikonloppuna, ettei oo ennen tavannut tyttöjä, jotka laulaisi samalla tavalla kuin me. Yhtäkkiä jostain jutusta tai keskustelussa esiintyneestä sanasta tulee joku biisi jollekin mieleen, ja kun yksi alkaa randomisti laulaa (tai räpätä tai joikhata, mitä näitä nyt oli), loputkin porukasta liittyy kovaäänisesti mukaan ja samassa ollaankin kuin jonkun musikaalin keskellä. Lauantaina kajahti ilmoille ainakin parit Disney-biisit sekä klassikko Mean girls -leffasta: "All you sucka MCs ain't got nothin' on me, from my grades to my lines you can't touch Kevin G! I'm a mathlete..."

image

Musta on myös ihmeellistä ja niin mahtavaa, kuinka jokainen meän tytöistä on mulle niin läheinen. Tietenkin sitä tietää parhaiten Oulussa asuvien kuulumiset, ja välillä on aikoja, etten oo ryhmäkeskusteluja lukuunottamatta puhunut jonkun kanssa moneen kuukauteen, mutta silti olisi ihan sama, kuka meistä olisi lähdössä vaihtoon: itkisin jokaisen lähdön kohdalla. Ja samalla olisin hiton onnellinen toisen puolesta, enkä oikeastaan osaa kuvitella, että olisin kellekään aidosti kateellinen mistään. Ehkä siksi meillä on loppujen lopuksi niin vähän mitään riitoja ja draamaa, jokainen keskittyy elämään omaa elämää eikä keskity vertailemaan itseään muihin.

Sitten on vaan se jokin taika, jota mie en itsekään ymmärrä; taika, jonka ansiosta mikään välimatka tai erossa oltu aika ei vaikuta meän ystävyyssuhteisiin. Aina kun nähdään, tuntuu kuin päivääkään ei olisi kulunut viime näkemästä, eikä oikeastaan vaan ole mitään tilanteita, joissa meillä olisi tavalla kiusallista yhdessä. Niin kuin palaisi kotiin.

Saapa nähdä, koska ensi kerran istutaan tälleen saman pöydän ääreen. Voi olla, että siihen menee puoli vuotta tai vuosi, mutta onneksi siihen asti Whatsapp laulaa ja huonot läpät lentää aina sinne Keski-Eurooppaan saakka.

<3

image

5 kommenttia:

  1. Teijän viikonloppu on kyllä kuulostannu ja erityisesti näyttäny ihan huipulta! Näitä kuvia katellessa alkaa itelläkin tulla vesi kielelle, nams :D


    Jere / Oman Elämäni Kuningas

    VastaaPoista
  2. Ihana postaus! ja siis hitto, mihin saumaan tää tuli. Eilen näin Dejiss-blogin Mariaa ja puhuttiin just siitä, että kuinka ihana on, että blogiin on oikeasti tallentunut yhtä sun toista tärkeää. Harvemmin käy niin, että jälkeenpäin harmittaa, että otinpa nyt tälläsia kuvia jnejne.

    Mut niin isoin juttu mistä puhuttiin, niin oli toi kaveriporukat. Kun meillä molemmilla on niin, että on kavereita sieltä sun täältä eikä yhtä sellaista tiivistä porukkaa, jonka kanssa näkee, pitää yhteyttä ja on elänyt samaa elämänvaihetta. Vaikka oonkin super onnellinen mun ystävistä enkä ikimaailmassa heitä vaihtais pois, niin kyllä sillai toisinaan aina kaipaa yhtä isoa porukkaa, jonka kanssa voisi lähteä vaikka reissuun ja ois varmaa, että kaikki tulee toimeen keskenään. Sunkin ystävä Eve oli onnekas, kun sai jakaa iloisen ja ison uutisen niin monelle ihmiselle kerralla ja kuinka suuri tuki on ympärillä.

    Ihanaa, pitäkää tytöt tiukasti toisistanne kiinni! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Essi! Ihana kommentti <3 Kiitos ku jaoit ajatuksia ja hassua, en oo tajunnu aatella tuota ollenkaan - eihän tosiaan kaikilla oo isoa kaveriporukkaa ja on varmasti erilaista, ku on yksittäisiä ystäviä. Toisaalta niiden kans voi ehkä lähentyä eri tavalla kuin ison kaveriporukan kesken, varmasti kummassakin hyvät puolensa.

      Me pidetään :) <3

      Poista
  3. Siis vau mitkä brunssieväät!! <3

    VastaaPoista

SITE DESIGN BY RYLEE BLAKE DESIGNS